Lelumuseon museokauppa myy saksalaisen Inge-Glasin lasikoristeita ympäri vuoden.

Joulukuusi on tunnettu Keski-Euroopassa jo vuosisatoja. Alkuun kuusi koristeltiin omenoilla ja pähkinöillä, 1600-luvulla keksittiin kiinnittää sen oksalle kynttilä. Vielä 1700-luvulla kuusessa saattoi roikkua vaikkapa kullattuja perunoita, ja siitä se sitten lähti – lasisten joulukoristeiden idea. 

Thüringerin metsät tarjosivat hyvät olosuhteet lasin valmistukselle. Oli runsaasti puuta, sekä sopivasti hiekkaa ja potaskaa. Lasihytin näille main perusti muiden muassa Christoph Müller, maanomistajan luvalla vuonna 1597. Müller teki Lauschassa lasimaljoja, kulhoja ja purkkeja Coburgin herttuakunnan käyttöön. Lasia myytiin myös naapuripitäjiin. Paikalle syntyi useita yritteliäitä lasihyttejä, ja lasiteollisuus kasvoi.

Pian maanomistajat alkoivat säädellä toimintaa, koska lasiuunit söivät niin paljon metsää. Uusia lasihyttejä ei saanut rakentaa enempää. Käsityöläiset alkoivat sitten puhaltaa lasia öljylampun liekillä kotona. Koska näin ei voinut valmistaa suuria esineitä, he tekivät pientavaraa kuten parfyymipulloja, lasihelmiä ja nukkien silmiä sekä nukkekotien lasiastiastiota.

Joulukoristeita valmistettiin keväästä syksyyn. Miehet puhalsivat lasia, naiset hopeoivat, maalasivat ja jälkikäsittelivät koristeet, lapset kiinnittivät ripustuslenkkejä ja pakkasivat. Kolme sukupolvea saattoi työskennellä joulukoristeiden parissa samassa pienessä lasinpuhaltajan mökissä. Monilapsiset perheet vaurastuivat, koska heillä oli paljon työvoimaa omasta takaa. Lasikoristeet hopeoitiin sisäpuolelta myrkyllisellä lyijyllä, ja kokonaisia perheitä kuoli lyijymyrkytyksiin. Vuonna 1835 saksalainen kemisti Justus von Liebig keksi hopeanitraatin, ja lyijy korvattiin tällä vähemmän vaarallisella aineella.

Vuonna 1867 Lauschaan pystytettiin kaasulaitos, ja siitä lähtien lasihyteissä voitiin puhaltaa suuriakin joulupalloja. Joulukoristeteollisuus menestyi ja tukkurit toimittivat lasipalloja ympäri maailmaa. Oli joulupukkeja, enkeleitä, lumiukkoja, kirkkoja, taloja, lintuja ja vaikka mitä. Yksi ihanuus olivat lasilinnut, joiden pyrstöt oli kehrätty siimanohuesta lasista.

Toisen maailmansodan jälkeen Lauscha jäi Itä-Saksan puolelle. Lasitehtaat kansallistettiin, ja joulukoristebisnes toi vaurautta Itä-Saksalle. Kolmannes viennistä meni Itä-Eurooppaan, kolmannes tuetuille kotimaan markkinoille, ja kaikkein yleellisin ja kallein kolmannes Amerikkaan. Moni pieni lasinpuhaltaja livahti lännen puolelle, siellä tuotanto kukoisti vapaan markkinatalouden ehdoin. Lasinpuhaltajat jatkoivat työtään Neustadtissa ja Coburgissa sekä Baijerin pohjoisosissa.

1970-luvulle tultaessa koristeiden tuotanto teollistui. Koneet puhalsivat pallot, hopeoivat ne ja painoivat niihin kuvioita. Käsintehdyt lasikoristeet olivatkin äkkiä teollisiin nähden liian kalliita, ja muoviset joulupallot, nepä vasta halpoja olivatkin. Moni lasinpuhaltaja pisti lopullisesti pillit pussiin. Muutama joulukoristevalmistaja selviytyi muuttuneessa tilanteessa. Selviytyminen vaati koko lasikoristetuotantoketjun haltuun ottamista, ilman tukkuporrasta tai muita välikäsiä. Yksi näistä on tarinan alussa mainittu Müllerin perhe: heidän jälkeläisensä toimivat lasisten joulukoristeiden markkinoilla nykyään nimellä Inge-Glas.